Luonto on osa kulttuuriympäristöä

Katsellessa uusia asuinalueita on helppo havaita luonnon merkitys osana rakennettuja ympäristöjä. Istutetut puut näyttävät jokseenkin orvoilta talorivien välissä. Ehkä samalta tuntuu vielä uusista asukkaista. Vaatii juurtumista. Jos paikalla onkin vanhempia puita, niiden latvuksista huomaa, että täällä on aikaisemmin ollut metsää.

Vaikka ympäristö on ihmisen tekemä, ei se vielä tunnu kulttuuriympäristöltä. 

Metsänhoitajana – ja luonnontieteilijänä – kiinnitän huomioni usein luonnonympäristöön. Tietenkin puihin, mutta myös muuhun kasvillisuuteen. Olen MAMOMI-hankkeessa kiinnostunut kulttuuriympäristöjen luontoarvoista ja siitä, millaisia vaikutuksia kasvavalla matkailulla on luontoon ja sen monimuotoisuuteen.

Luonnonympäristö muodostaa rakennetun ympäristön kanssa toisinaan onnistuneita kokonaisuuksia. Näin varsinkin silloin, kun niihin pääsee muodostumaan ajan myötä erilaisia aineellisia ja aineettomia kerrostumia. Yhdelle ne ovat arkkitehtonisia yksityiskohtia ja toiselle paikan kulttuurihistoriaa – kolmas on kiinnostunut pääskyjen elämästä.

Kerrostumia voi nähdä myös puissa ja pensaissa. Harjaantunut tunnistaa ruusulajikkeet ja tietää perinnekasvit. Polun varrella olevan männyn kyljestä voi lukea merkin vainajalle. Myös kaskeamisen jäljet, niityt ja metsälaitumet kertovat ihmisen ja luonnon yhteiselosta.

Samaa yhteiseloa ovat myös luonnonympäristön kanssa jaetut kokemukset ja arjen eletty elämä. Kulttuuriympäristössä vaipuu toisinaan mietteliääksi. Ehkä juhannuksena kukkinut syreeni toi hetken ilon raskaampien aikojen keskelle. Mitähän alkuperää pihan perennat ovat ja kuka niistä piti huolen? Joku on voinut tehdä tuosta suopayrtistä saippuaa.

Näitä kerrostumia ei uusista rakennetuista ympäristöistä oikein löydä – niistä puuttuu sielu.

Mutta onhan lähes kaikki luonto ihmisen muokkaamaa. Talousmetsä näyttää hyvin erilaiselta luonnontilaiseen metsään verrattuna. Ja olihan tukin uittoa, metsätyökämppiä ja niihin liittyvää kulttuuria. Kuinka monta kerrosta tietyllä paikalla pitää olla, että kyseessä on kulttuuriympäristö? Ovatko kerrokset pysyviä?

Metsä toki säilyy parhaiten ilman ihmistä. Metsä ei hoitajaa kaipaa, mutta ihminen tarvitsee metsänhoitajaa. Tietynlaista metsää. Kulttuuriympäristöissä asia on jokseenkin päinvastoin.

Mikäli paikan historiaa ja ihmisten muistoja ei tallenneta, ne katoavat. Ilman rakennusten asianmukaista huoltoa ja korjausta, myös ne ajan mittaan ränsistyvät. Niin häviää myös kulttuuriympäristöistä hyötyvä lajisto. Ne säilyvät niin kauan, kun ihminen ylläpitää niille sopivia elinympäristöjä.

Poikkeuksia tietenkin on. Jotkin ihmisen paikalle tuomat lajit, esimerkiksi lupiini, pärjäävät usein liiankin hyvin. Levitessään lupiini syrjäyttää muuta lajistoa. Voiko kasvava matkailu tuoda mukanaan lisää haitallisia vieraslajeja? Ehkä niiden siemeniä voi kulkeutua matkaajien mukana.

Vaikka kulttuuriympäristöt ovat olemassa ihmisen ansiosta, liiallinen häiriö on jo haitaksi. Kävelyreitit kestävät kulutusta, mutta eivät loputtomasti. Puiden juuret voivat vaurioitua ja herkkä kasvillisuus muuttua. Usein näkyy puista revityn tuohta nuotion sytykkeeksi. Kuinka paljon häiriötä on jo liikaa?

Tietysti matkailua myös tarvitaan. Ehkä olennaista on tunnistaa ja hyväksyä sellainen määrä ihmisvaikutusta, minkä rajoissa toiminta nähdään vielä kestävänä. Minkä ajatellaan olevan kestävää, on usein sopimuksenvaraista. Ajassa muuttuvaa.

Kulttuuriympäristöstä voi erottaa elottoman ja elollisen, mutta niiden välille ei voi vetää selkeää rajaa. Ihmisen kulttuuri sitoo ne yhteen ja antaa paikalle identiteetin. Toista samanlaista ei ole.

Kulttuuriympäristö ja siihen olennaisesti kuuluva luonnonympäristö on ihmisen muovaama kokonaisuus, aikaan ja paikkaan sidottu kudelma, jonka kestävyyden eri ulottuvuuksien määrittäminen onnistuu parhaiten tieteenalojen rajat rikkovana yhteistyönä.

Hannes Pasanen