Kirjoita se laavuun

Kahdeksan tutkijaa leireili viikon Aavasaksalla.

He testailivat yhdessä ideoitaan, joilla havainnoida, mitata ja arvottaa matkailun vaikutuksia kulttuuriympäristöissä ja työstivät niistä uusia keinoja tehdä matkailusta osa kestävää kehitystä.

Voi hyvinkin puhua keinoista, sillä sanan alkujuuri on polussa, jota pitkin löytää perille.

Aavasaksan laella kulkee luontopolkuja paikallisille ja matkailijoille: osin maastoon painuneina ja kuluneina, osin mahdollisesti kaukaiseltakin soramontulta kuljetetun sepeliaineksen peittäminä, rakkaisimmilla alueilla suoraviivaisesti koostettuina pitkospuina.

Nämä on helppo havaita – toisin kuin ihmisten käyttämän polun vieressä sijaitsevan muurahaiskeon asukkaiden reitti sen poikki: leveä strada (siis muurahaisen mittakaavassa) täynnä edestakaisin kulkevaa työväkeä.

Tällä kertaa se huomattiin, koska menossa oli leirin ympäristöekologien opastama osuus yhdessä rakennettavaa polkuanalyysia. Pääsivätpä tutkijat antamaan paikalle ilmaantuneille sylivauvoillekin varhaista luontovalistusta – heidän äitejään neuvottiin astelemaan varovasti muurahaisten suojatien yli.

Samainen ympäristöekologinen kenttäretki vei myös vaaralla sijaitsevalle laavulle.

Sielläkin näkyivät ihmisen jäljet. Ei vain vieraskirjamerkintöinä harmaaseen laavun seinään vaan myös maitohorsmien ryöpsähdyksenä laavun nurkalla – ne ovat kuulemma nokkosen ja pujon ohella yksi merkki ihmisten vaeltamisesta (nokkosen kohdalla myös toisenlaisesta merkkaamisesta).

Ihmisen tuottama ja mukanaan tuoma kasvillisuus ruokkii muutoinkin tieteellistä mielikuvitusta.

Risto Isomäki kertoo huimia näköaloja avaavassa tuoreessa Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen? –kirjassaan ”optimoidusta monikerroksisesta kotipuutarhasta”, joka hyvin suunnitellun perennapenkin tavoin ”puskee koko ajan esiin yhä uusia ja uusia kukkasatoja, varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn” (sivu 143).

Isomäen perennavertaus sopii hyvin myös kulttuuriympäristöihin matkailukohteina: liittyyhän hänen mukaansa monikerroksisten kotipuutarhojen tuho – vastaavasti kuin kulttuurin vaiheiden ja ihmisyhteisöjen elämän näkymisen kato maisemassa – maatalouden ”kolonialistiseen kehittämiseen”, joka perustui yksikerroksiseen monokulttuuriin: plantaasitalouteen. Vain yhtä lajia viljellään yhdellä maa-alalla.

Tämä luonnollisesti köyhdyttää maaperää.

Myös matkailua kehitetään liian usein yksikerroksisena monokulttuurina, hiihtokeskuksissa sananmukaisestikin. Tällöin paikassa vieraillaan helposti vain tiettyyn aikaan vuodesta. Muuna aikana se lojuu silleen jätettynä sijoillaan, kenties vain ”köyhdyttäen” paikallista kulttuuria?

Leirillä tutkijat visioivat mahdollisuutta toisenlaiselle matkailun kehittämiselle kuin mitä plantaasiajattelu antaa myöten.

Tavoitteena on kestäväksi optimoitava monikerroksinen kulttuuriympäristö.

Miten tällaista optimointia voisi tehdä käytännössä? Tutkijat saivat yllättävää apua – Aavasaksalta.

Aavasaksa kuuluu maailmankuuluun Struven ketjuun, joka puolestaan löytyy Unescon maailmanperintöluettelosta.

F. G. W. Struven johtama tutkimusryhmä laski 1800-luvun alkupuolella maapallon muotoa ja kokoa Pohjoiselta Jäämereltä Mustalle Merelle asti kolmiomittausketjun avulla. Hän halusi tarkistaa Pierre-Louis Moreau de Maupertuisin tutkimusretkikunnan Tornionlaaksossa aiemmin 1700-luvun alkupuolella tekemiä kolmiomittauksia. 

Elokuinen tutkijaleiri puolestaan rakensi uutta matkailututkimuksen kolmiomittausmenetelmää.

Sitä valmisteltiin niin ikään monitieteisistä aineksista: havainnoista, mittauksista ja arvottamisesta. Retkikuntaan kuului kulttuurin, yhteiskunnan, metsän ja ympäristön tutkijoita.

Sparraajina toimivat Aavasaksan itsensä ohella kulttuuriympäristöjen ammattiarvioija, kuvataiteilija, filosofi, datahallinnan ammattilainen. Leirin päätteeksi järjestetty avoin iltapäivämatinea tarjosi maistiaisen monitieteisestä polkuanalyysista muutamalle vierailijallekin.

Kulttuuriympäristöjen vastuullinen ja kestävä hoitaminen jälkipolville ja niiden avaaminen matkailijoille niin Tornionjokilaaksossa kuin muissakin Suomen arvokkaiksi määritellyissä miljöissä ja maisemissa tarvitsee monenlaisen asiantuntemuksen yhdistämistä.

Kulttuurista, luonnosta, paikallisesta todellisuudesta ja matkailusta on puhuttava aina samalla, kestävän kehityksen, polulla.

Tällä kertaa leiriläiset eivät jättäneet vierailustaan muistomerkkiä maastoon kuten aiemmat retkeilijät ja matkailututkijat olivat tehneet.

He koittavat kirjoittaa ne jonnekin muualle kuin kallioon, laavun seinään tai ainoastaan tieteellisiin julkaisuihin. He haluavat rakentaa uusia mittausvälineitä kestävästi kasvavalle matkailulle kulttuuriympäristöissä.

Paikkaseudulta kotoisin olevan taiteilijan, A. W. Yrjänän, sanoin:


Kirjoita se hiekkaan, hiekka pitää sanansa
Kirjoita se virtaan, vesi matkaa kotiinsa

Kirjoita se ilmaan, linnut nousevat siivilleen
Kirjoita se muistoihin, ne haarautuu kuin tiet
---
Kun muistosi ei enää satuta ketään,
Silloin särkyy sydämeni

Kun muistosi ei enää satuta ketään
Sydämeni kulkee yli rauhattoman maan

Minun sydämeni hajoaa, tuulen kanssa kulkemaan

                          (Minun sydämeni on särkynyt, 2011)

Teksti ja kuvat

 

Soile Veijola

Kirjallisuutta

https://www.luontoon.fi/struvenketju

https://www.maanmittauslaitos.fi/tietoa-maanmittauslaitoksesta/teemat/struven-ketju

Risto Isomäki (2018) Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen? Into-kustannus.

Mary Terrall (2002/2015) Maupertuis. Maapallon muodon mittaaja. Alkuteos: The Man Who Flattened the Earth. Maupertuis and the Sciences of Enlightment. Käännös Osmo Pekonen. Väyläkirjat.

Soile Veijola, Emily Höckert, David Carlin, Ann Light & Janne Säynäjäkangas (2019) The Conference Reimagined. Postcards, Letters, and Camping Together in Undressed Places. Digithum, (24). https://digithum.uoc.edu/articles/abstract/3168/