Tarkennus kohti kulttuuriympäristöä

Ostin ensimmäisen kamerani kymmenen vuotta sitten opiskellessani viestintää Bredassa, Alankomaissa. Olin aina ollut kiinnostunut visuaalisista taiteista ja etsinyt itselleni sopivinta ilmaisukeinoa jo pitkään. Kynä tai pensseli ei käteeni sopinut, joten päädyin valokuvauksen pariin.

Kamerasta muodostui itselleni nopeasti silmän ja mielen jatke, visuaalinen päiväkirja ja ennen kaikkea hahmotusväline, joka auttoi sopeutumaan uuteen ympäristöön. Valokuvaus ja kuvien myöhempi katseleminen teki mahdolliseksi myös arkiympäristöön liittyvien ja kiireessä huomaamatta jäävien asioiden tarkastelun ja pohtimisen.

Ensikosketus Aavasaksaan

Tutkin ottamieni kuvien kohteita, tiedostettuja ja tiedostamattomia rajauksia, sävyjä ja tunnelmaa. Vertailin otoksiani toisten valokuvaajien kuviin ja toisiinsa ja pyrin ymmärtämään valokuvauksen lainalaisuuksia sekä teoriaa.

Tuntuu hurjalta, että tuolloin – vuonna 2009 – laadukkailla kameroilla varustetut älypuhelimet vasta tekivät tuloaan.

Ensimmäinen iPhone oli julkaistu vain pari vuotta aikaisemmin. Vuonna 2017 valokuvia otettiin maailmanlaajuisesti arvioiden mukaan 1,2 biljoonaa. Biljoona on täysin käsittämätön luku: miljoona miljoonaa eli tuhat miljardia. Valtaosa kaikista otetuista kuvista otettiin nimenomaan älypuhelimilla.

Yksityiskohta Aavasaksan keisarinmajan (1882) koristeista

 

Toisinaan pohdin, kuinka erilainen suhtautumiseni valokuviin ja valokuvaukseen olisi, jos ensikosketus niihin olisikin tapahtunut älypuhelimen avulla digitaalikameran sijaan. Uskon, että ero olisi radikaali. Vielä radikaalimpi se olisi ollut, jos olisin aloittanut valokuvauksen filmiaikaan, jolloin kameran rullalle mahtui perinteisesti 36 kuvaa.

Muistan, kun isovanhempani veivät kameransa filmejä kehitettäväksi. Samalle rullalle oli tallentunut yleensä useamman joulun ja syntymäpäivien kuvat. Vertailun vuoksi omassa digitaalikuvien arkistossani on tällä hetkellä kolmelta viime vuodelta noin 39000 valokuvaa ja älypuhelimeni kuvavirta ilmoittaa luvuksi hieman yli 10000.

Vaikka ”perinteinen” valokuvaus on kokenut selkeän inflaation valtaisan kuvatulvan myötä, on sille edelleen paikkansa. Itselleni kamerasta on tullut vuosien aikana työväline ja mielenmaiseman tallentamisen mahdollistava kumppani.

Aavasaksan paimen. Toisinaan valokuvat voivat tuoda esille myös kulttuuriympäristön symbolisia ulottuvuuksia. Itse näen tässä puussa hahmon, joka ohjaa kulkijoita Aavasaksalla.

 

Tehdessäni Jyväskylän yliopiston kulttuuriympäristön tutkimuksen maisteriohjelmassa KUOMAssa graduani, tuli valokuvista itselleni myös tutkimuskohde. Kameralla on mahdollista pysäyttää jatkuvassa muutoksessa oleva kulttuuriympäristöprosessi hetkeksi tarkastelun alle.

Kuvaan tallentuu aina kulloisen hetken nykyisyyttä. Valokuvaa katsellessa taas kuvan katsomishetken nykyisyys kohtaa kuvan esittämän menneisyyden. Ajallisen kerroksisuuden pohtiminen voi viedä helposti menneessään ja hyvin syvällisiin pohdintoihin.

Tässä päästään mielestäni valokuvauksen ytimeen ja älypuhelinajan sille luomiin haasteisiin: valokuva vaatii vaikuttaakseen hidastamista ja pysähtymistä. Valokuvan äärelle voi palata useita kertoja ja löytää siitä jotain uutta ja itselleen merkityksellistä. Jos kuvan on ottanut itse, voivat uudet elämänkokemukset tuoda kuvanottohetken muisteluun täysin uusia ulottuvuuksia. Kuinka moni voi rehellisesti sanoa palaavansa uudelleen tutkimaan syvällisesti älypuhelimensa kuvavirran seassa uiskentelevia otoksia?

Lippoaja Kukkolankoskella

Parhaimmillaan valokuva on erityisen luovan prosessin tulos, toimii dokumentaarisena todistusaineistona tietystä kohteesta ja ajasta sekä välittää tietoa ja merkityksiä sosiaalisessa kontekstissa. Nämä kolme ovat myös kulttuuriperinnön autenttisuuden kriteereitä maailmanperintökohteita arvioidessa.

Valokuva on kulttuuriympäristön hahmottamisen kannalta muutenkin erittäin käyttökelpoinen väline. Sen kautta tulee näkyväksi myös kulttuurinen diversiteetti. Eri ihmiset kiinnittävät huomiota kuvissa eri asioihin omasta kulttuurisesta taustastaan riippuen, aivan kuten kulttuuriympäristössäänkin. Toiselle merkityksellinen asia saattaa olla toiselle täysin näkymätön. Toisaalta kuvia yhdessä tarkastellessa saattavat hyvinkin erilaisista taustoista tulevat ihmiset löytää myös yllättäviä ja yhdistäviä asioita.

Lippoamista keskiyön auringossa Kukkolankoskella

Eri ihmisten toisistaan poikkeavat tulkinnat – valokuvista tai kulttuuriympäristöstä – eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia, oikeita tai vääriä. Ne ovat tapoja hahmottaa ympäröivää maailmaa ja paikkaamme siinä. Jokainen meistä tarkastelee ympäröivää maailmaa oman kulttuurisen linssinsä läpi.

Tämän kirjoituksen kuvat on otettu tutkimushankkeemme pilotointialueelta Aavasaksalta sekä Kukkolankoskelta Torniosta. Kuvaushetki oli ensikosketukseni alueeseen ja havainnoin sitä itselleni ominaiseen tapaan – kameran kautta.

Keskiyön aurinko loistaa Kukkolankoskella

Antti Makkonen

Kirjallisuutta

Makkonen, A. (2018). Karjalan kuvia: Siirtokarjalaisten jälkeläisten tulkintoja 2010-luvun Karjala-kuvastosta. Pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Nykykulttuurin tutkimus.

Seppänen, J. (2014). Levoton valokuva. Tampere: Vastapaino.