Kärsimysornitologiasta viiriäisen muniin

Toukokuun 11. päivänä vuonna 1975 kotitalomme antennilla huhuili outo otus. Myöhemmin paljastui, että kyseessä oli turkinkyyhky, alun perin Kaakkois-Aasian asukki. Kyseessä oli lajin ensihavainto Rovaniemeltä, joten olin tehnyt fenologisesti merkittävän havainnon. Lintuharrastukseni oli valmis alkamaan.

Jo talvesta 1976-77 lähtien olen osallistunut Luonnontieteellisen keskusmuseon talvilintulaskentoihin. Olen siis tähän päivään mennessä tuottanut arvokasta talviaikaista seuranta-aineistoa noin 7 500 reittikilometrin varrelta. Samalla kuntokin on pysynyt kohtalaisena. Olen ollut osa 1950-luvun puolivälissä käynnistettyä laaja kansalaistiede-projektia, jossa lintuharrastajat laskevat joka talvi noin viidensadan reitin linnut kolme kertaa talvessa. Laskentojen avulla on huomattu muun muassa varpusen ja hömötiaisen vähentyneen viime vuosikymmeninä merkittävästi. Molemmat lajit on uudessa uhanalaistarkastelussa luokiteltu erittäin uhanalaisiksi lintulajeiksi.

Myöhemmin kartoitus- ja laskentainnostukseni on laajentunut talvisesongista myös muihin vuodenaikoihin. Lintujen levinneisyyttä kartoittavat lintuatlas-projektit, runsausarvioita tuottavat maalinnuston linjalaskennat sekä vesilintujen pistelaskennat ovat osa kesäaikaista ajankäyttösuunnitelmaani. Syksyllä taas marjalintujen esiintymisestä ja runsaudesta suhteessa pihlajanmarja-satoon on pakko kerätä tietoa.

Lintuharrastajien luokituksen perusteella kuulun selvästi ns. kärsimysornitologeihin, jotka itseään säästämättä keräävät seurantadataa vuoden- tai vuorokauden ajasta riippumatta.

Ympäristön tilan seurantastressiäni lieventääkseni olen pyhittänyt kevään lintuharrastukselle ja muuttolintujen tulon seurannalle ilman suurempia paineita tieteen tai datan tuottamisesta. Lapin metsien, soiden, jokivarsien ja tuntureiden linnut ovat tulleet tutuksi Arktisen keskuksen luontoselvitys- ja YVA- palveluiden projekteissa. Ikään kuin lintujen seurannassa ei olisi jo ihan tarpeeksi, jostain syystä seurantakohteiden valikoimani on laajentunut vuosien varrella koskemaan myös kasveja ja päiväperhosia.

Harrastukseni vuoksi vierailen usein luonnossa. Hyödynnän osaltani luonnon tarjoamia ekosysteemipalveluja. Oma viiteryhmäni, lintuharrastajat, ovat yksi nopeinten kasvava luontomatkailijaryhmä. Lintuja on päästävä tarpeeksi lähelle, jotta niiden tunnistaminen tai valokuvaaminen onnistuu. Miten tätä häiriövaikutusta voidaan mitata?

Harrastuksesta on tullut työtä.

Valmistuttuani Jyväskylän yliopistosta ekologiksi vuonna 1989 siirryin parin vuoden päästä metsälintuekologina nykyiseen työpaikkaani, Arktiseen keskukseen, erämaatutkimusprojektin suunnittelijaksi. Väitöskirjani käsitteli kuitenkin kivierämaita, kaupunkilinnustoa.

Lapin yliopistossa minua alkoivat kiinnostaa kasvavan matkailun mahdolliset ympäristövaikutukset ja niiden mittaaminen. 2000-luvun puolivälissä vetämäni EU FIFE Ympäristö-projekti Matkailualueista maisemalaboratorioina – Työvälineitä kestävän matkailun edistämiseen antoi tähän erinomaisen sysäyksen. Havaitsimme, että mitä suurempi matkailukeskus oli, sitä enemmän sen linnusto muistutti kaupunkien linnustoja, ja sitä vähemmän siellä oli häiriöherkkiä lintulajeja. Matkailukeskusten linnuston koostumusta voidaankin käyttää sekä matkailukeskusten urbanisoitumisasteen että luonnontilan indikaattoreina.

Ekologina minua kiinnostaa, mitä lajeja ja kuinka paljon niitä esiintyy eri alueilla ja vuodenaikoina. Tämä on perustietoa alueiden nykytilan arvioimiseksi ja muutoksen seurannaksi. Jotta tulevaisuutta voidaan ennustaa, tarvitaan kuitenkin tarkempaa tietoa eliöiden esiintymiseen ja runsauteen vaikuttavista tekijöistä. Ekologin tärkein kysymys lieneekin muotoa: miksi?

Miksi jotkut lajit välttelevät matkailukohteita?

Aiheuttaako matkailukohteiden meluisuus tai liian suuret matkailijamäärät yksilöille liian suurta stressiä? Pyrin löytämään MAMOMI-hankkeessamme vastauksia näihin kysymyksiin tekemällä erilaisilla kulttuurimatkailukohteilla lintukartoitusten lisäksi melumittauksia ja arvioimalla lintujen pakenemisetäisyyksiä.

Kiikarin, kaukoputken, kameran ja GPSän lisäksi maastotyöreissulla on nykyisin usein mukana melu- ja etäisyysmittari – sekä viiriäisen munia. Valitettavasti jälkimmäiset eivät ole tutkijaa varten, vaan viiriäisen munia tarjotaan tekopesissä varislinnuille arvioitaessa harakoiden ja varisten aiheuttamien pesätuhojen suuruutta ja merkittävyyttä matkailukohteissa.

Tällä hetkellä harkitsen osallistumista Itä-Suomen yliopiston kekomuurahaisten esiintymistä Suomessa kartoittavaan kansalaistiede-projektiin. Hmm. Ehkä kekomuurahaisia voitaisiin hyödyntää jotenkin myös kulttuurimatkailukohteiden luonnontilan arvioinnissa?

Joka tapauksessa kansalaistieteellä on varmasti paljon annettavaa tulevaisuudessa myös matkailututkimukselle.

Jukka Jokimäki